EMN-Yleista¦ê

EMN-blogi

Suomen EMN-yhteyspiste pitää blogia, jossa tuomme esiin vaikutteita esim. tapahtumista joihin olemme osallistuneet tai asioista, jotka koskevat tutkimusaiheitamme.
2.12.2014 16.47

Integraationäkemyksiä osa 1

Maahanmuutto merkitsee maahanmuuttajille tutun maailman menettämistä. Samoin tapahtuu kohdemaiden yhteisöille. Maahanmuuton historia on siten laajalti myös vieraantumisen ja sen seurauksien historiaa. Keskeisiksi nousevat silloin näkemykset ja ajatukset, jotka ohjaavat maahanmuuttoon liittyvää integraatiota ja yhteiselon järjestämistä. Myös näillä näkemyksillä on oma historiansa ja evoluutionsa.

Hollantilainen sosiologi, Amsterdamin yliopiston professori, Paul Scheffer on kirjoittanut laajan maahanmuuton eri osa-alueita käsittelevän kirjan: ”Die Eingewanderten, Toleranz in einer grenzenlosen Welt”, 2007 (myös eng. ”Immigrant Nations”, 2011). Tässä kirjoituksessa esitellään kahta kirjassa kuvattua integraationäkemyksiin vaikuttanutta katsantokantaa - kulttuurirelativismia ja monikulturismia. Paul Scheffer edustaa näkemystä, jonka mukaan onnistunut integraatiopolitiikka edellyttää, että länsimaiset yhteisöt ovat yksimielisiä niistä normeista, joista ei tulla tinkimään missään olosuhteissa. Kirjassa esitellyt näkemykset ja arviot on koottu tiivistetyssä muodossa seuraavaan kahteen kirjoitukseen, joista tässä julkaistaan ensimmäinen osa. 

 

Kulttuurien arvo (Der Wert der Kulturen)

 

Kulttuurirelativismin perinne syntyi reaktiona siirtomaa-ajan väärinkäytöksiin ja etenkin niitä oikeuttaneeseen ylivertaisuuden tunteeseen. Suuntauksen tärkeimmät teesit voidaan tiivistää näin: Kulttuureilla ei ole biologista perustaa, vaan ne ovat opittuja, joten rodun ja kulttuurin yhdistäminen keskenään on väärin; Ei ole olemassa primitiivisemmistä yhteiselon muodoista kultivoidumpiin muotoihin tapahtuvaa evoluutiota, kaikki kategorioihin ja arvojärjestykseen perustuvat ajattelutavat ovat vääriä; Kaikki ihmisten näkemykset ovat sidoksissa johonkin kulttuuriin ja sisältävät siten jo valmiiksi ennakkoluulon siemenen.

 

Alun perin antropologi Franz Boas muotoili nämä näkemykset tarvittavalla varovaisuudella, mutta hänen oppilaansa veivät kulttuurirelativismia vaiheittain kohti radikaalimpia johtopäätöksiä. Tämän 1900-luvun alkupuolella kehittyneen antropologian suuntauksen pysyvä saavutus oli se, että rasistinen maailmankuva kaatui tieteelliseltä jalustaltaan. Enää ei juurikaan suhtauduta vakavasti käsitykseen siitä, että kulttuureilla olisi biologinen perusta ja rodut voitaisiin jaotella pysyvään hierarkiseen arvojärjestykseen. Rasismi tieteenä syrjäytyi reunailmiöksi.

 

Boasin mukaan ympäristötekijät ovat paljon tärkeämpiä kuin rodulliset erot: ”Historialliset tapahtumat ovat kaikkien viitteiden mukaan vaikuttaneet eri rotujen kulttuurien kehitykseen huomattavasti enemmän kuin synnynnäiset ominaisuudet.” Hän mainitsee esimerkkinä maahanmuuton Amerikkaan: ”Ei ole mitään todisteita siitä, että ihmisrotujen eroilla olisi jokin suora vaikutus kulttuurien kehitykseen. Ei ole mitään perusteita olettaa, että musta väestö ei voisi kehittyä. Jos heitä kohdeltaisiin samoin kuin valkoista väestöä, niin on hyvinkin mahdollista, että kummankin ryhmän suorituskyky olisi samanlainen, totesi Boas.

 

Boasin mukaan rodulla ja kulttuurilla ei ole kytkentää keskenään ja hän kritisoi ajatusta, että primitiivinen yhteisö edustaisi ihmiskunnan kehityksen eräänlaista lapsuusvaihetta. Historiaa ei tule tarkastella siirtymänä yksinkertaisemmista yhteisöistä monimutkaisempiin. Vaikka läntinen yhteiskunta on teknologisessa mielessä hyvin kehittynyt, niin ei silti voida väittää, että teknologia olisi kaikkien asioiden mittari. Primitiivisten kansojen kieliä tai uskontoja ei voida pitää yksinkertaisina. Sama pätee perhejärjestelmiin, jotka voivat olla hyvinkin monimutkaisia. Tästä huolimatta Boas pitää kiinni kehityskäsitteistä: Primitiiviset kansat ovat vahvemmin sidoksissa perinteeseen. Sivilisaatiokehityksen myötä on kasvanut myös kyky kyseenalaistaa perinteitä. Myös ihmisten piiri, joista yksilö koki olevansa vastuussa, laajeni valtavasti. Primitiivisissä yhteisöissä taas ryhmä, johon yksilö identifioitui, oli edelleen hyvin rajoittunut.

 

Boasin oppilaat tekivät näistä premisseistä vielä radikaalimpia johtopäätöksiä. Melville Herskovits torjui kaikki kehitykseen liittyvät näkemykset, sillä hänen mielestään tällainen lähestymistapa johti väistämättä kulttuurien hierarkiaan. Hän torjui myös hyvinkin suoraviivaisesti kehitysuskon, joka hänen oppimestarillaan oli ollut: Ei ole olemassa vaiheita, jotka johtavat ”primitiivisestä” ”kultivoidumpaan” yhteiskuntaan. Tällainen kehityskäsitys ei ole juuri muuta kuin ennakkoluulo, joka pitää omaa kulttuuria tavoitteena ja arvioi muita kulttuureja sen mukaan, kuinka etäällä ne ovat omasta kulttuurista.

 

Tämän kulttuurien arvojärjestyksen torjumiseksi on käsitettävä, että jokainen näkemys on aika- ja paikkasidonnainen. Pyrkimys yleispäteviin normeihin on järjetön, sillä jokainen moraali on sidoksissa johonkin perinteeseen, eikä sitä voida siirtää muihin kulttuureihin. Herskovits teki yhteenvedon: ”Kulttuurirelativismi on filosofia, joka tunnustaa jokaisen yhteisön luomat elämälle suuntaa antavat arvot ja painottaa kaikkien perinteiden sisäisiä arvoja, ja se edellyttää suvaitsevuutta näitä tapoja kohtaan riippumatta siitä, kuinka paljon ne poikkeavat meidän omista tavoistamme.”

 

Näillä antropologisilla suuntauksilla oli myös selkeitä pedagogisia tavoitteita: Moraalin relatiivisuuden ymmärtäminen johtaa nöyryyteen ja kunnioitukseen toimittaessa toisiin kulttuureihin kuuluvien ihmisten kanssa. Tämän itserelativisoinnin tavoitteena oli myös Euroopan ja Amerikan etnosentrismin voittaminen ja eri kulttuurien rauhanomaisen yhteiselon edistäminen. Keskeinen ydinajatus oli ”tapojen ja tottumusten luontaisen arvon” tunnustaminen.

 

Boasin oppikunnalla oli suuria meriittejä, mutta myös yhtä suuria heikkouksia. Kun biologia oli aluksi ollut merkittävin ihmistä selittävä tekijä, niin nyt kaiken kattavan merkityksen oli saanut kulttuuri. Tällaisessa determinismissä piilee kuitenkin suljetun maailmankuvan vaara: Kun ihmisestä tulee yhtä kuin kulttuuri, johon hänen katsotaan kuuluvan, niin mitä jää jäljelle vapaudesta? Antropologi Ton Lemaire tarttuu tähän arkaan kohtaan: Kulttuurirelativismi on itse asiassa ”käänteistä rasismia”, jolla on vastakohtansa tavoin ”konservatiivinen vaikutus”. Siten relativismille on ominaista sama piirre, jonka se halusi voittaa.

 

Huolimatta historiallisesta merkityksestään ja jaloista pyrkimyksistään on kulttuurirelativismia arvioitava kriittisesti. Kun se tunnustaa perinteen kohtalokkaan voiman, niin se pikemminkin vahvistaa etnosentrismin väistämättömyyttä, kuin kukistaa sen. Samoin demokratisoidaan ennakkoluulot: Jokaisella on oikeus omiin ennakkoluuloihinsa. Ulospääsyä ei ole: Jokainen on omien preferenssiensä vanki. Siksi relativismi on eräs konservatismin muoto: Kun tottumusten voima otetaan lähtöpisteeksi, niin kulttuurin uudistumista on vaikea kuvitella. Kriittinen moraali taas voidaan sivuuttaa kulttuuritraditioiden yleisten arvojen nimissä.    

 

Siten tulevat esiin myös relativismin sisäiset ristiriidat. Lemaire: ”Toisaalta Herskovits kiistää, että yksilöllä voisi olla arvovapaa ja kulttuureista riippumaton näkökulma, vaikka hän samalla haluaisi harjoittaa juuri kulttuureista riippumatonta, objektiivista ja arvovapaata antropologiaa!” Kuitenkaan relativismissa yksilön kapasiteetti ei riitä omasta kulttuurista irtautumiseen ja sen kriittiseen tarkasteluun.  

 

Kun universaalin moraalin mahdollisuus hylätään, niin minkä nimissä sitten jotakin haluttaisiin tai voitaisiin edes tuomita? Naisten ympärileikkaukset, leskenpoltto (sati), kunniamurha, kannibalismi, orjuus, vauvojen surmaaminen, noitaoikeudenkäynnit: Nämä kaikki ovat kulttuurisidonnaisia ilmiöitä, joista havaitaan heti, että niillä ei ole, eikä koskaan tule olemaan mitään yleispätevyyttä. Ketään tuskin hämmästyttää, että autoritaariset valtiot kaikkialla maailmassa vetoavat mielellään relativismiin ja ”sisäisiin asioihin puuttumiseen”, kun ne haluavat torjua kritiikkiä. Kulttuurirelativistien vaikeneminen ”kaikkien traditioiden luontaisen arvon” nimissä ei ole moitteesta vapaata ja se voi johtaa helposti myötävastuuseen tyranniasta tai pahemmasta.

 

Hirsi Ali kirjoittaa traditionaalisesta perhekulttuurista: ”Yksilö on täysin alisteinen yhteisölle. Jokainen lapsi sosialisoituu häpeäkulttuuriin, jonka keskipisteessä ovat käsitteet kunnia ja häpeä. Tässä ajatusmaailmassa ei arvoilla, kuten vapaus ja yksilönvastuu, ole mitään merkitystä.” Vaikka huomioisimme kaikki yksilökehitykseen liittyvät ongelmat, niin voidaan silti väittää, että yksilön itsemääräämisoikeutta arvostava kulttuuri edustaa edistysaskelta verrattuna kulttuuriin, jossa tiettyyn luokkaan tai kastiin syntyminen, tai ihonväri ja sukupuoli määrittävät sitovasti koko elämänkulun.

 

Relativismilla ei ole sijaa maailmassa, jossa vuorovaikutussuhteet ovat lisääntyneet näin valtavasti. Emme voi esim. väittää, että noudatamme lapsityökieltoa, jos samaan aikaan käymme kauppaa maiden kanssa, joissa sitä harjoitetaan. Emme voi toimia kansainvälisissä organisaatioissa nostamatta esiin kysymyksiä ihmisoikeusloukkauksista. Relativismi olisi sovelias oppi, jos kulttuurit eläisivät erillään ja riippumattomina toisistaan.

 

Relativismi hylkää kehityksen mahdollisuuden. Ei ole ylempää tai alempaa. Samalla torjutaan periaatteessa ajatus yhteisestä kehitystyöstä: Miksi kehitystä, kun ei ole alikehitystä? Samoin relativisti toteaa: Miksi yhteistyötä, koska ei ole yhteisiä tavoitteita, joihin eri kulttuurit voisivat pyrkiä? On selvää, että kulttuurien välinen ”dialogi” edellyttää näkemyksiä, jotka ylittävät oman kulttuurin rajat.

 

Kulttuurirelativismin lähtökohta on suhteellisen eristäytyneiden kulttuurien tutkimus ja sen oppia on vaikea soveltaa maailmassa, jota kuvastaa lisääntyvä yhteen punoutuminen. Erityisesti tämä pätee kulttuureissa, jotka itse ovat maahanmuuton kohteina: Kulttuurirelativismi ei voi missään olosuhteissa olla perusta sellaiselle yhteiskunnalle, jonka tunnusmerkki on laajamittainen maahanmuutto. Etenkin sellainen yhteiskunta tarvitsee jonkinlaisia yhteisiä suuntaviivoja, että ihmisten erilaiset taustat eivät johtaisi väkivaltaisiin konflikteihin.

 

Kuten on osoitettu, niin maahanmuuton historia on vieraantumisen ja sen seurauksien historiaa. Kulttuurirelativismi ei tarjoa selitystä tälle vieraantumiselle, joka väistämättä liittyy asuinpaikan vaihtoon. Kulttuuriset tavat, joilla kerran oli funktionaalista merkitystä perinteisessä maaseutuelämässä – esim. tapa, että vanhin poika peri maatilan -, menettävät jälkiteollisessa suurkaupunkimiljöössä merkityksensä. Tämän havaitsemiseksi ei tarvitse nojautua arvoasetelmiin, vaan riittää ymmärrys eroista, jotka syntyvät kun yksi kulttuuri asettaa suuren arvon yhteisölle ja toinen taas pyrkii raivaamaan yksilölle kaiken mahdollisen vapaan tilan.    

 

Kulttuurirelativismi, joka pitää säilyttämistä muutosta tärkeämpänä, ei tarjoa hyvää kuvausta maahanmuuttoprosessien vaikutuksista ihmisiin ja yhteiskuntiin, jotka joutuvat sitä kokemaan. Ilmiön kuvailussa epäonnistumisen lisäksi se ei myöskään pysty antamaan ohjenuoria. Maahanmuutto tuo erilaisia traditioita lähekkäin. Tämä johtaa konflikteihin, jotka vaativat ratkaisuja. Mikään kompromissi ei ole mahdollinen esim. pakkoavioliittotradition suhteen, vaikka kuinka painotettaisiin ”kaikkien perinteiden luontaista arvoa”. Maahanmuutto pakottaa tekemään päätöksiä ja sitä voidaan parhaimmillaankin kuvata vain sanoilla ”kova kauppa”.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi