EMN-Yleista¦ê

EMN-blogi

Suomen EMN-yhteyspiste pitää blogia, jossa tuomme esiin vaikutteita esim. tapahtumista joihin olemme osallistuneet tai asioista, jotka koskevat tutkimusaiheitamme.
4.12.2014 16.53

Integraationäkemyksiä osa 2

Toinen osa aihetta käsittelevään kirjoitukseen.

Monikulturismin jälkeen (Nach dem Multikulturalismus)

 

Boasin ja hänen koulukuntansa näkemysten kriittinen tarkastelu auttaa ymmärtämään monikulturistisen ajattelutavan ristiriitoja. Monikulturismi on monessa suhteessa jatkoa kulttuurirelativismille toisin keinoin. Nämä näkemykset olivat vuosikausia niin hallitsevia, että ajatusta monikulttuurisesta yhteiskunnasta pidettiin itsestäänselvyytenä. Nykyisin voidaan havaita ajattelutavoissa tapahtuneen muutoksen. Yli kymmenen vuotta kestäneen debatin jälkeen länsimaissa on asteittain irtauduttu monikulturismin opinkappaleista. Meneillään on suuntaus, joka painottaa jaetun kansalaisuuden ideaalia.

 

Monikulttuurifilosofian ensimmäiset systemaattiset esitykset ovat peräisin amerikkalaiselta kirjailija Horace Kallenilta. Hän oli tiukka ”sulatusuuni”-opin kriitikko ja hän vastusti vallitsevaa ajatustapaa, joka ajoi maahanmuuttajien ”amerikkalaistamista”. Hänen vetoomuksensa näyttää esimuodolta myöhemmin yleistyneelle ajattelutavalle: Yhteiskuntaa pidettiin kulttuuristen vähemmistöjensä summana. ”Yhdysvallat on muuttumassa yhä enemmän liittovaltioksi, ei vain maantieteellisten ja hallinnollisten yksikköjen liitoksi, vaan myös kulttuuristen yhteisöjen liitoksi, kansallisten kulttuurien federaatioksi.” 

 

Amerikassa ja myöhemmin Euroopassa kehittyi dekolonisaation vaikutuksen alla monikulturistinen ajattelutapa, joka kehitti edelleen vastustusta ”sulatusuuni”-näkemykselle. Kun lisäksi esitetään, että maailmanlaajuisen muuttoliikkeen myötä maailma muuttuu kirjavammaksi, niin sen voi vain myöntää. Vaikuttaa olevan yleisesti hyväksyttyä, että sellaiselle yhteiskunnalle on annettava tilaa, kun esimerkiksi mukautetaan hautajaisjärjestelyjä koskevia säännöksiä tai avataan rukoustiloja, että hindujen tai muslimien uskonnolliset rituaalit olisivat mahdollisia. Myös uskonnollisten vapaapäivien hyväksymistä voidaan pitää mukautumisena.

 

Avoimen yhteiskunnan tunnusmerkin, pluralismin, ja uusille uskonnoille ja elämäntyyleille tilaa antavan käytännöllisen mukautumisen painottamisen lisäksi kehittyi kuitenkin myös toinen ajatus. Se oli näkemys, että yhteiskunta muodostuu enemmän tai vähemmän itsenäisistä kulttuuriyhteisöistä, joita tulee kohdella toisistaan riippumattomina useilla sektoreilla, kuten oikeuslaitoksessa, kouluissa ja työmarkkinoilla. Kymlicka, joka edustaa maltillista monikulturismia on joutunut toteamaan, että tämän ajattelutavan kannattajat eivät kykene sanomaan kovin paljoa tämän monimuotoisuuden rajoista. Siksi tapa nähdä yhteiskunta "etnisenä liittokuntana" kohtasi myös vastustusta.

 

Eräs monikulturismia kritisoiva argumentti kohdistuu tapaan, jolla ihmisiä luokitellaan kulttuuripluralismin nojalla etnisiin kategorioihin. "Integraatio oma identiteetti säilyttäen" -näkemyksen perusteella harjoitettiin eräänlaista kunnioitusta, joka samalla kuitenkin rajoitti ihmisten vapauttaa määritellä itse oman elämänsä puitteet. Lopulta tämä johti siihen, että vuosien ajan suhtauduttiin välinpitämättömästi joihinkin tapoihin, kuten esim. kunniamurhiin, vaikka niiden uhreiksi joutui satoja ihmisiä. Ryhmäkulttuurien konservatiivisuutta on tarkasteltava kaikkiin perinteisiin kriittisesti suhtautuvan avoimen yhteiskunnan valossa. Tässä mielessä monikulturismi on ennen kaikkea "ensimmäisen sukupolven filosofia"; Se on väistämiseen liittyvä ajattelumalli, joka on nyt antamassa tilaa maahanmuuttohistorian vaiheelle, jossa konflikti on etualalla ja etsitään uutta mukautumista.

 

Amartyan Sen ei ole monikulturismin kannattaja. Hän siteeraa jo varhain monikulturismiin torjuvasti suhtautuneen Gandhin osuvaa sanontaa, joka kuvasi sitä "kansakunnan vivisektioksi" - yhteiskunnan pilkkomista kulttuurisiin ja uskonnollisiin yksiköihin. Amartyan Sen ihmettelee, mistä on mahtanut syntyä ajatus, että eri kulttuurien rinnakkaiselo olisi luonteeltaan rauhallista. Kun yhteinen perusta puuttuu, niin ei ole myöskään rauhallista vuorovaikutusta, vaan sotkeudutaan pysyviin väärinkäsityksiin tai pahempaan. Eriävät mielipiteet kuuluvat erottamattomasti avoimeen yhteiskuntaan, mutta ilman yhteistä minimiä ei sellainen yhteiskunta voi olla kukoistava, ei taloudellisessa, eikä demokraattisessa mielessä.

 

Monikulturismin ongelma on myös se, että modernia aliarvioidaan yhteisenä kokemushorisonttina. Kaikki kulttuuriset ilmenemismuodot eivät sovi jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Erityisesti palveluyhteiskunnassa kognitiivisilla ja sosiaalisilla valmiuksilla on suuri merkitys, ja valintaa suoritetaan yhä enemmän sosio-kulttuurisen pääoman perusteella, kuten Kymlicka on todennut: "Moderni yhteiskunta tarvitsee liikkuvaa, hyvin koulutettua ja kielitaitoista työvoimaa, sekä standardoitua koulutusta yhteisellä kielellä ja lisäksi paljon muuta." Yhteiskunta tarvitsee tiettyä kulttuurista koheesiota, että moderni talous voisi toimia.

 

Sosiaalisiin tukijärjestelmiin liittyvä varallisuuden uudelleenjako ei ole myöskään mahdollista ilman riittävää koheesiota. Kymlicka painottaa erityisesti tätä seikkaa: "Solidaarisuus, jota hyvinvointivaltiolta edellytetään, vaatii kansalaisia, joilla on vahva tietoisuus yhteisestä identiteetistä". Maahanmuuttoammattilaisten piirissä kansallisia rajoja pidetään usein poissulkemisen välineinä, mutta niiden produktiivista puolta ei useinkaan nosteta esiin: Liberaalin kansallisvaltion historia on samalla myös sosiaalisten oikeuksien ja kulttuuriemansipaation historiaa.

 

Monikulturismin ehkä merkillisin piirre on se, että kulttuurille ei anneta mitään selittävää arvoa. Koska kulttuurit ovat samanarvoisia, niin niiden perusteella ei voi selittää eroja etnisten ryhmien sosio-ekonomisissa asemissa tai rikollisuusasteissa. Luokkaeroista puhuvat analyysit taas ovat hyvin suosittuja. Monikultturismi ylistää kulttuurisia eroja, mutta tekee näiden erojen välisistä konflikteista tabun.

 

Monikulturismia kritisoidaan myös siksi, että se erottaa yhteisöjä historiastaan. Uusien maahanmuuttajien näkökulmasta tämä ajattelutapa - heidän odotetaan pitävän kiinni traditiostaan - on konservatiivinen, mutta kanta-asukkaiden kohdalla tapahtuu ratkaiseva käänne, sillä heidän odotetaan luopuvan omista tavoistaan. Monikulturismi ei muotoile mitään velvoitteita sitä kohtaan, mitä useiden sukupolvien aikana on kovilla ponnistuksilla saatu aikaan. Se suhtautuu tähän perintöön vaieten ja samalla se torjuu kaikki historialliseen jatkuvuuteen perustuvat ajattelutavat, koska tämä nähdään metodina sulkea maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä ulkopuolelle. He eivät nimittäin ole osa tätä historiaa ja he eivät siten kykene myöskään identifioitumaan siihen.

 

Lopulta monikulturismin kritisoidaan johtavan myös ei-toivottavaan oikeuspluralismiin. Näin tapahtuu, jos kulttuurien yhdenvertaisuuden tunnustamisen nojalla "eri" yhteisöille annetaan oikeus elää oman hallinnon ja omien lakien nojalla silloin, jos heidän oikeuskäsityksensä poikkeavat vallitsevasta oikeusajattelusta. Tämä katsantotapa on monessa suhteessa ongelmallinen: Mikä on pohjimmiltaan "erillinen" yhteisö, mitä vaateita sille asetetaan, koskevatko ryhmäoikeudet heitä joiden odotetaan kuuluvan tähän ryhmään vai voiko jokainen päättää itse, kuuluko hän tähän ryhmään?

 

Yhteenvetona voidaan todeta, että monikulturistisen yhteiskunnan suurin heikkous on se, että se on konservatiivinen ajatus. Tämä voidaan havaita jo sen määrittelyssä "integraatio oma identiteetti säilyttäen". Merkittävää on, että tämä muotoilu tehtiin aikoinaan ajatellen maahanmuuttajien joskus palaavan takaisin kotimaihinsa. Oman kielen ja kulttuurin opetuksen katsottiin olevan tarpeen, että lapset eivät irtaantuisi kotimaistaan ja he eivät kohtaisi palatessaan suurempia sopeutumisongelmia. Maahanmuuttajat jäivät, mutta niin säilyi myös muotoilu "integraatio oma identiteetti säilyttäen". Näin maahanmuuttajista luotiin diaspora, joka joutui vuosikausien ajan orientoitumaan siihen, minkä he olivat jo jättäneet taakseen.

 

Monikulturismi aliarvioi muutosta, jonka siirtyminen yhteiskunnasta toiseen aiheuttaa. Se ei onnistu myöskään normatiivisessa mielessä, koska se ei huomioi modernissa taloudessa ja demokratiassa tarvittavia yhteisiä normeja, joiden nojalla produktiivisella tavalla kilpaileminen ja konfliktien ratkaiseminen on mahdollista. Jos ei olisi yhteisiä oikeusnormeja, ei yhteisiä juhlapäiviä, ei yhteisiä normeja koulumenestykselle, ei mahdollisuuksien tasa-arvoa työnhaussa, eikä yhteistä historiaa, niin silloin mielekkäiden näkemyserojen kenttä kaventuisi ja mahdollisuudet väärinkäsityksille kasvaisivat.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja