Blogit
Mikä on turvallinen maa?
Turvapaikanhakijan mahdollisuudet saada kansainvälistä suojelua Euroopan maissa perustuu paljolti sille, mistä hakija tulee. Tietyt maat on EU-maissa luokiteltu turvallisiksi lähtö- ja kauttakulkumaiksi. Jäsenmaiden välillä on ollut vaihtelevia tulkintoja siitä mitkä maat katsotaan turvallisiksi, mutta uuden EU:n uuden turvapaikka- ja muuttoliikesopimuksen eli paktin myötä EU-maat alkavat nyt soveltaa yhteisiä kriteerejä.
Tuukka Lampi
28.8.2026
Heinäkuussa 2026 Euroopan ulkorajoja koeteltiin, kun yli 70000 ihmistä pyrki muutaman päivän aikana Espanjalle kuuluvalle mutta Marokossa sijaitsevalle Ceutan alueelle. Tilanne kuitenkin tasaantui lähes yhtä nopeasti kuin se eskaloituikin. Suurin osa ihmisistä palasi pian takaisin Marokon puolelle. Valtaosa heistä oli Marokon kansalaisia. Syitä takaisinlähdölle oli monia, mutta yksi merkittävä syy oli, että EU oli jo aikaisemmin yhteisesti julistanut Marokon turvalliseksi lähtö- ja kauttakulkumaaksi turvapaikanhakijoille.
Joulukuussa 2025 Euroopan komissio ja parlamentti hyväksyivät yhteisesti sovitun listan(siirryt toiseen palveluun) EU:n ulkopuolisista maista, jotka jatkossa katsotaan ns. turvallisiksi lähtö- tai kauttakulkumaiksi turvapaikanhakijoille. Yhteisesti hyväksyttyyn listaan kuuluivat yllä mainitun Marokon lisäksi Bangladesh, Kolumbia, Egypti, Intia, Kosovo sekä Tunisia.
Tanskan maahanmuutto- ja integraatioministeri Rasmus Stoklund kommentoi päätöstä: ”Joka vuosi kymmeniä tuhansia ihmisiä saapuu Eurooppaan ja hakee turvapaikkaa, vaikka he lähtevätkin turvallisista maista, joissa ei yleensä ole vainon vaaraa. Tänään sovimme EU:n ensimmäisestä turvallisten lähtömaiden luettelosta, joka auttaa nopeuttamaan ja tehostamaan turvapaikkamenettelyjä sekä suojelua tarvitsevien henkilöiden palauttamista. Tämä on tärkeä virstanpylväs EU:n turvapaikkapolitiikassa.”
Eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän olennainen osa on seurata EU-maihin saapuvien turvapaikanhakijoiden lähtö- ja kauttakulkumaiden turvallisuustilannetta. Mikäli maa katsotaan riittävän turvalliseksi, ei hakijalla yleensä ole edellytyksiä kansainväliselle suojelulle ja hänet voidaan palauttaa kyseiseen maahan.
Niin kutsuttu turvallisen maan periaate on elänyt vuosien mittaan ja sitä on sovellettu EU-maissa eri tavoin.Vapaaehtoisuuteen perustunut ja melko hajanaisesti toteutettu mekanismi muuttui EU:n muutto- ja turvapaikkasopimuksen eli ns. paktin myötä pakolliseksi. Tavoitteena on yhdenmukaistaa mekanismi kautta jäsenvaltioiden ja siten se, mitkä maailmankolkat EU-maat katsovat olevan turvallisia.
Euroopan muuttoliikeverkoston (EMN) uusi raportti valottaa, miten kirjavaa EU-maiden tulkinta turvallisuudesta tähän mennessä on ollut ja mitä EU:n uuden maahanmuutto- ja turvapaikkasopimuksen tuoma sääntely tuo tullessaan.
Turvallisen maan käsite kansainvälisessä politiikassa
Turvallisen kolmannen maan käsite otettiin käyttöön kansainvälisessä turvapaikkapolitiikassa jo 1980-luvun lopulla(siirryt toiseen palveluun). Tuolloin periaatteena oli yrittää jakaa vastuuta turvapaikanhakijoista valtioiden välillä.
Euroopan turvapaikkapolitiikassa olennainen käänne tapahtui Tampereen huippukokouksessa 1999, jolloin EU valoi peruskiven yhteiselle eurooppalaiselle turvapaikkajärjestelmälle. EU:n yhteisen turvapaikkajärjestelmän alkuvaiheessa minimiedellytykset turvalliselle maalle asetti menettelydirektiivi 2005/85/EC(siirryt toiseen palveluun), jonka mukaan tiettyä maata voidaan pitää turvallisena alkuperämaana, ”jos maassa ei yleisesti eikä jatkuvasti esiinny vainoa sellaisena kuin se määritellään direktiivin 2004/83/EY 9 artiklassa eikä kidutusta tai epäinhimillistä tai halventavaa kohtelua tai rankaisemista eikä kansainvälisen tai kansallisen aseellisen selkkauksen aiheuttamaa mielivaltaisen väkivallan uhkaa”.
Vuoden 2013 uudelleenlaadittu menettelydirektiivi 2013/32/EU(siirryt toiseen palveluun) tarkensi sääntöjä, mutta samalla poistettiin mahdollisuus määritellä maa vain ”osittain” turvalliseksi. Tämä johti myöhemmin oikeudellisiin tulkintaongelmiin, kunnes Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) vahvisti vuonna 2024, ettei nykyinen sääntely salli alueellisia poikkeuksia.
Paktia edeltävät käytännöt periaatteen soveltamisessa ovat olleet melko vaihtelevia. Vaikka kriteerit olivat yhteiset, jäsenmaat sovelsivat niitä hyvin eri tavoin. Osa maista (kuten Suomi) ei käyttänyt kansallisia listoja lainkaan, kun taas toisilla oli käytössään laajat listat.
EU on pyrkinyt sitten 2015 pakolaistilanteen eri keinoin ohjaamaan turvapaikanhakijoiden käsittelyä EU:n rajojen ulkopuolelle. Turvapaikkahakemusten käsittely kolmansissa maissa sekä äskettäin päätetty palautuskeskusten perustaminen kolmansiin maihin ovat olleet tähän liittyviä käytännön ehdotuksia. Olennainen osa kokonaisuutta on myös yhteinen määritelmä turvallisesta lähtömaasta tai turvallisesta kolmannesta maasta ja yhteinen lista näistä maista.
Vuosien mittaan jäsenmaat ovat pitäneet kiinni vapaudestaan itse määritellä ”turvallisuus” vedoten kansalliseen suvereniteettiin. Kaksi taustalla vaikuttavaa voimaa on siitä huolimatta vieneet ajatusta yhteisestä määritelmästä eteenpäin. Ensinnäkin, Euroopan unionin tuomioistuin on toistuvasti vaatinut objektiivista koko EU:n yhteistä kriteeristöä sille, mikä katsotaan ”turvalliseksi” (esim. ei kidutusta, demokratian vakaa pohja jne.). Toiseksi, populististen liikkeiden kasvu EU-maissa on lisännyt painetta EU:n perinteisille keskemmällä oleville puolueille tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa. EU-tasolla päätetty lista turvallisista maista antaa jäsenmaille oikeutuksen tiukentaa sääntöjä ja siten liennyttää poliittista polarisaatiota.
Mitä turvallisella maalla tarkoitetaan?
EU-maat puhuvat kahdesta asiasta: turvallisista lähtömaista ja turvallisista kolmansista maista. Turvallinen lähtömaa on valtio, jossa ei ole yleistä vainoa, kidutusta tai mielivaltaista väkivaltaa. Turvallinen kolmas maa taas tarkoittaa maata, jonka kautta hakija on tullut ja jossa hänelle olisi voitu tarjota suojelua.
Euroopan muuttoliikeverkoston tuoreessa raportissa nousee esille, että EU-maat ovat harvoin samaa mieltä siitä, mitkä maat ovat turvallisia. Vain kahdeksan maata (esim. Albania, Serbia ja Georgia) on listattu turvallisiksi yli puolessa niistä EU-maista, jotka tällaisia listoja käyttävät.
Suurin osa turvallisiksi määritellyistä valtioista – yhteensä 35 maata – on sellaisia, joita vain kolme tai sitä harvempi EU-maa pitää turvallisena. Esimerkiksi Luxemburgin listalla Benin ja Ghana ovat turvallisia vain miehille. Tällaiset erot johtuvat siitä, että maat painottavat eri asioita ja käyttävät eri tietolähteitä arvioinneissaan. Suomessa virallista listaa maista ei ole käytössä, vaan jokainen tapaus arvioidaan yksilöllisesti.
Eroja on myös siinä, mitä turvallisuudesta seuraa. Jos tulet turvalliseksi katsotusta maasta, valitusaika kielteisestä päätöksestä voi olla vain viikko (kuten Alankomaissa) tai jopa kuukausi (kuten Suomessa tai Ranskassa).
Myös tulkinnat alueellisesta turvallisuudesta vaihtelevat. Vaikka maa olisi yleisesti turvallinen, tietyt alueet voivat olla vaarallisia. Viimeaikaiset oikeuden päätökset (siirryt toiseen palveluun)ovat kuitenkin kieltäneet tällaiset ”osittaiset” turvallisuusluokitukset nykyisten sääntöjen puitteissa. Tämä on johtanut siihen, että esimerkiksi Alankomaat on lopettanut poikkeusten soveltamisen.
Kritiikki
EU:n tavoite harmonisoida turvapaikkajärjestelmäänsä ja listojaan on herättänyt myös kritiikkiä. Tutkijat Gaia Romeo ja Frowin Rausis totesivat EUObserverille(siirryt toiseen palveluun), että maiden yksipuolinen julistaminen ”turvallisiksi” ei edistä millään tavalla ihmisten paluuta tai nopeuta sitä. Turvallisen maan periaatteen soveltamisella tunnutaan vain nopeuttavan turvapaikkahakemusten hylkäämistä ja karkottamisia. Sen sijaan, että nämä toimet ”torjuisivat laitonta maahanmuuttoa”, ne yleensä lisäävät laittomuutta. Lisäksi Romeo ja Rausis arvioivat, että ne pakottavat hallinnot toteuttamaan politiikkaa, jota ei voida panna täytäntöön, kuten Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ruandan välinen sopimus osoittaa.
Lisäksi Euroopan pakolais- ja pakolaisasiain neuvosto (ECRE) suhtautuu turvallisen kolmannen maan (STC) periaatteeseen ja sen laajentamiseen erittäin kriittisesti(siirryt toiseen palveluun). ECRE katsoo, ettei turvallisen maan periaatetta pitäisi käyttää lainkaan. ECRE näkee sen EU:n pyrkimyksenä ulkoistaa kansainvälinen vastuunsa pakolaisista EU-alueen ulkopuolisiin maihin.
ECRE vastustaa uudistuksia, joissa turvapaikanhakija voitaisiin käännyttää kolmanteen maahan ilman aitoa, merkityksellistä sidettä (yhteyttä) kyseiseen maahan – pelkkä kauttakulku tai valtioiden välinen sopimus ei tee maasta sopivaa tai turvallista paikkaa hakijalle.
Kokonaisuudessaan ECRE varoittaa, että periaatteen tehostaminen evää pakolaisilta oikeudenmukaiseen turvapaikkaprosessiin pääsyn Euroopassa ja jättää monet ihmiset oikeudelliseen tyhjiöön.
Paktin tuomat muutokset
Turvallisen maan käsite on elänyt erilaisia vaiheita vuosikymmenten mittaan, mutta 2024 hyväksytty ja kesäkuussa 2026 voimaan astunut EU:n turvapaikkapaktiin kuuluva turvapaikkamenettelyasetus (EU) 2024/1348(siirryt toiseen palveluun) (Asylum Procedure Regulation, APR) tulee tuomaan koko käsitteen soveltamiseen merkittäviä muutoksia ja yhtenäistämään käytäntöjä ja tulkintoja.
Turvallisen maan periaatteen soveltaminen muuttuu vapaaehtoisesta pakolliseksi. Kaikkien EU-maiden on jatkossa käytettävä näitä käsitteitä nopeuttaakseen ilmeisen perusteettomien hakemusten käsittelyä.
Kuten alussa mainittu, vuosien keskustelun jälkeen EU ottaa käyttöön ensimmäisen yhteisen listan turvallisista lähtömaista (Bangladesh, Kolumbia, Egypti, Intia, Kosovo, Marokko, Tunisia ja EU:n ehdokasmaat). Näiden lisäksi EU-maat voivat edelleen laatia omia listojaan, mutta yhteinen lista asettaa EU-maille minimikriteerit.
Kunkin lähtö- tai kauttakulkumaan turvallisuuden arviointi linkittyy uuden turvapaikkamenettelyasetuksen myötä tiiviimmin EU:n laajempiin diplomaattisiin tavoitteisiin; uuden asetuksen myötä kaikki EU:n ehdokasmaat kuten Turkki, Georgia, Moldova ja länsi-Balkanin maat katsotaan automaattisesti turvallisiksi maiksi.
Uusi asetus palauttaa myös mahdollisuuden määritellä maa turvalliseksi tietyin alueellisin tai ryhmäkohtaisin poikkeuksin. Tämä mahdollistaa esimerkiksi lähtömaan katsomisen turvalliseksi yleisellä tasolla, mutta vaaralliseksi tietyille vähemmistöille. Tämä on tärkeä tarkennus, sillä valtio voi olla turvallinen enemmistölle, mutta hengenvaarallinen esimerkiksi seksuaalivähemmistöille tai tietyllä konfliktialueella asuville.
Kriteerit käsitteen soveltamiselle myös laajentuvat. Turvalliseksi kolmanneksi maaksi voidaan jatkossa määritellä myös valtio, joka ei ole ratifioinut Geneven yleissopimusta, jos se tarjoaa muuten ”tehokasta suojelua”.
Aiemmin turvalliseen kolmanteen maahan palauttaminen edellytti hakijan ja maan välistä yhteyttä (esim. oleskelu). Uudet muutokset säädöksissä mahdollistavat palauttamisen jo pelkän kauttakulun tai EU:n ja kolmannen maan välisen sopimuksen perusteella, joten tältä osin linja saattaa joissain maissa tiukentua.
Lue lisää aiheesta Euroopan muuttoliikeverkoston raportista: